11+1

Epäuskoa, pelokkuutta, onnea, oksentamista, itkuja. 
Noilla sanoilla kuivaisin viimeisiä 5 viikkoa, mutta suurin noista on epäusko! Voiko meidän taival lapsettomina päättyä tähän 2,5 vuoteen? Saammeko oikeasti lapsen syliimme huhtikuussa?  
Pystynkö koskaan antamaan itselleni lupaa rentoutua ja ruveta ajattelemaan että meille se pieni nyytti on todentotta tulossa, aika näyttää.

Rv 10 <3

Tällä hetkellä fiilis on ainakin todella väsynyt, pahoinvoiva ja sellainen etten voi uskoa tämän menevän hyvin.
Epäilys piilee selkärangassa joka ikinen kerta kun kävelemme ultratädin huoneeseen ja riisun housut että "noh nyt sitä sykettä ei enään ole" mutta silti vastoin kaikkia odotuksia meidän pieni on kasvanut mallikkaasti tähän asti, eikä mitään hälyyttävää ole löytynyt. 
Ensiviikolla on tiistaina aika rv 12 ultraan ja tuon pitäisi olla se etappi jonka jälkeen pitäisi huokaista helpotuksesta, ainakin pitäisi voida mutta minusta tuntuu että huokaisen kun pieni on käsivarsillani elävänä.

Pahoinvointi pitää pintansa, mutta ehkä se tietyllä tapaa on auttanut minua olematta stressaamatta?
5 viikkoa kun on 3 päivän tauolla oksentanut kaiken ruuan pihalle ja vaihtelevasti myös nesteen, ollut 3 kertaa nesteytyksessä ja viettänyt 3 päivää sairaalassa osastolla samaisen vaivan vuoksi, ei aikaa stressaamiselle ole kauheasti jäänyt. Painoa on tippunut 11 kg viimeisten viikkojen aikana, mutta vauva kasvaa ja se on pääasia joten tuo päämäärä saada vihdoin oma pieni nyytti auttaa jaksamaan. <3 

-Heidi